Milton

Lydia oli juuri viime viikolla täyttänyt 13 vuotta. Oli marraskuun loppu ja hän oli palaamassa koulusta kotiin. Milton-koiraa ei vielä näkynyt, vaikka tavallisesti se aina juoksi vastaan häntä heiluen. Ehkä se ilmestyisi viimeisen tienmutkan takaa ennen kotia Inkerinmaan maaseudulla Leningradin lähistöllä. Mutta ei se ilmestynyt.

Aamulla kouluun lähtiessä kodin etutuvan lattialla oli nukkunut monta sotilasta. Äidille oli tullut jostain ilmoitus että niille miehille pitää järjestää yösija, koska heillä oli kuulemma pitkä matka edessään. Sotilaita oli ollut kylässä paljon ja heitä nukkui naapureillakin. Läheisellä aukiolla oli paljon telttoja ja vielä enemmän sotilaita. Äiti ei halunnut puhua heistä eikä vastannut kun Lydia kysyi kuinka pitkään vieraat viipyisivät. Milton piti heistä, tai ainakin muutamista jotka rapsuttivat ja antoivat makupaloja. Kukaan heistä ei puhunut suomea vaan kaikki puhuivat venäjää. Lydia ymmärsi sitä aika hyvin koska koulussakin puhuttiin vain venäjää. Suomen kielen käyttö oli kielletty. Alussa se oli ollut kovin hankalaa, mutta Lydia oli päättänyt näyttää. Hän oli oppinut kielen ja ymmärsi myös aika hyvin mitä sotilaat juttelivat. Kotona äidin ja siskon ja veljien kanssa puhuttiin kuitenkin aina suomea.

Kun Lydia saapui kotiin siellä oli hiljaista. Sotilaat olivat lähteneet. Miltoniakaan ei näkynyt. Äiti oli kotona ja istui tuvan pöydän ääressä ja hymyili Lydialle, mutta silmissä kiilsi jotain. Lydia meni lähemmäksi ja huomasi että ne olivat kyyneleitä. Ennen kuin Lydia ehti kysyä mitään, äiti kertoi rauhallisesti että kaikki sotilaat olivat lähteneet päivällä kohti Suomen rajaa. Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen. Lydia ei ollut varma mitä se tarkoitti, mutta äidin hiljainen ääni ja kyyneleiset silmät kertoivat että jotain ikävää se varmasti oli. Milton katosi muutamaa päivää myöhemmin. Joku naapureista kertoi kuulleensa että koira olisi jäänyt sotilaskuorma-auton alle. Mutta ei kai Milton?

Tänään noista ajoista ja tapahtumista on kulunut tasan 75 vuotta.

KuusikkoLydia vietti viime viikolla 88-vuotissyntymäpäiviään. Vuosikymmenten aikana on tapahtunut paljon isoja ja pieniä asioita, päästy turvaan Suomeen, tehty paljon töitä ja kohdattu iloisia ja surullisia sattumuksia. Kaikkea ei jaksa enää oikein muistaa. Kuulokin on mennyt heikoksi.

Milton-koira tulee kuitenkin edelleen joskus mieleen, viime aikoina entistä useammin. Se kuulemma piti lumesta ja Lydia toivookin valkeaa joulua.

MannerheimLydia seisoo tyttärensä kanssa Suomen pääkaupungin Helsingin Nykytaiteen Museon ja Mannerheimin ratsastajapatsaan välissä. Kuuluu torvisoittoa ja sitten joku alkaa pitää puhetta Suomen Talvisodan syttymisen muistoksi. Lydian on vaikea kuulla kunnolla koska kuulolaite on kadonnut. Vieressä seissyt tuntematon herrasmies katsoo häntä, ottaa käsivarresta ja taluttaa väentungoksen läpi eturiviin, josta näkee ja kuulee paremmin. Torvisoittokunta puhaltaa ilmoille surullisen marssin säveliä, liput ja viirit liehuvat, ja valkoturkishattuinen sotilas puhuu jotain.

On aika viileä tuuli ja siitä varmaan johtuu että Lydian ja monen muunkin muistojuhlaan osallistuvan ihmisen silmissä kiiltävät kyyneleet.

This entry was posted in Arki - Everyday. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *