Vanhuus ei tule yksin. Yleensä sen kylkiäisenä kuulemma tulee jokunen lisääntyvä ryppy ja hupeneva hius. Näin minulle on kerrottu mutta itse en ole huomannut mitään.
Lähipiirissä sen sijaan on lisääntyviä merkkejä muistin hupenemisesta iän myötä, tai pitäisikö ennemmin puhua muistin uudelleen suuntautumisesta. Anoppini muisti palailee veitsenterävänä 70 vuoden takaisiin tapahtumiin, mutta kovin usein perin huterasti 7 minuutin takaiseen lähimenneisyyteen. Välillä vähän karkaillaan, unohdetaan mikä päivä on, tai onko yö vai päivä. Tästä tietysti seuraa säännöllisen epäsäännöllisesti kaikenlaista vakavaa hauskaa ja joskus hauskaa vakavaa. Muistisairaus on ikävä ja kiusallinen asia, mutta silti tragikomiikka vapauttaa joskus sekä potilaan että sivusta seuraajat ylenpalttisesta huolehtimisesta – ainakin hetkeksi.
Yksi vanhenemisen tai omalla kohdallani myöhäis-post-puberteetin ilmentymä on varmaan kun alkaa kaihoisasti muistella lapsuuden kesiä, niitä jolloin aina paistoi aurinko, ei koskaan satanut, jäätelössä maistui oikea vanilja ja viikonpäivillä ei ollut mitään väliä koska aina oli torstai toivoa täynnä.
Eräs vuosikymmenten takaisten lapsuuskesien paratiiseista oli Tyysä. Mummin sisaren, äidin tädin asuttama pieni mökki ja asuinpaikka metsän keskellä Heinolan maalaiskunnan perukoilla. Isän Mosse piti jätää ison tien varteen koska tie Tyysään oli huono. Hevoskyyti oli usein odottamassa kesälomalaisia. Mökin pihapiirissä tuoksuivat sireenit.
Kanalassa kotkottivat kanat. Hernepelto ja porkkanamaa tulivat tutuiksi. Aitan hämärässä vierähti tuntikausia vanhoja Aku Ankkoja tavaten. Puucee, heinäpelto, pihasauna, metsälampi, tummat ahvenet…
Pari kesää sitten oli tilaisuus käydä Tyysässä vuosikymmenten jälkeen. Aika kultaa muistot, ja vaikka mökki, navetta, aitta, liiteri, puucee ja kaikki olivat nyt vuosien asumattomuuden jälkeen rapistuneet ja kaatumaisillaan, oudon sumun takaa näkyi silti se mitä joskus oli ollut. Vaikkei kuvista oikein tahtoisi uskoa.
