Joskus 1980-luvulla Ruotsalaiset jahtasivat vieraita sukellusveneitä rannikollaan ja Paavo Väyrynen julkaisi kohukirjan itsestään.
Tuolloin itse ollessani murkku-iän myöhäispuberteetin pyörteissä alkoi heräillä kiinnostus ja utelaisuus omiin juuriin ja vanhempien vaiheisiin. Isän perheen evakkomatkasta olin jotain hieman kuullut, mutta nyt myöhemmin olen saanut kuulla paljon lisää. Isä on kirjoittanut evakkotaipaleesta sen mitä muistaa ja se on elävöittänyt kuvaa tuosta ajasta. Tallaista se oli.
=============
Isä Kalle ja äiti Lempi asuivat Ruskealan Alalammilla mentyään avioliittoon vuonna 1934. Sieltä he muuttivat Jaakkiman Aurajoelle vuonna 1936 hankkimalleen Ilola nimiselle maatilalle. Uudella asuinpaikalla oli 10 hehtaaria hyvää viljelyskelpoista maata ja saman verran metsää.
Pihapiiri Aurajoella
Talo oli kauniilla mäenkumareella, pellot Aurajoen rantaan johtavalla loivalla rinteellä. Hyväkasvuiset maat antoivat nuorelle avioparille elannon. Perheessä oli jo kolme lasta.
Sodan uhka leijui maan yllä, ja vuoden 1939 marraskuun viimeisenä päivänä tapahtui sitten se pahin. Alkoi talvisota, ja perheen oli lähdettävä kodistaan.
Matka suuntautui Juvalle Paatelan koululle jossa asustettiin vähän aikaa. Äidin vanhemmilla Kiihtelysvaaran Uskalin kylässä oli vapaana pieni mökki. Kylä ei ollut muuttouhan alainen, joten he kirjoittivat että tulkaa siihen asumaan. Muutimme sinne ja isä sai töitä ja toimeentuloa Vihtakoskella sijainneen Vatasen sahan töistä. Pakkaset olivat kovia silloin, mutta pikkumökissä kuitenkin tarkenimme hyvin ja sopu antoi kaikille tilaa. Mummi ja Ukki asuivat näköetäisyyden päässä, ja oli turvallista olla ja asua heidän lähellä. Näin asuimme vuoden 1942 kesään asti, mutta ikävä oli koko ajan Aurajoen kotiin.
Lopulta tuli lupa muuttaa takaisin. Isä kävi katsastamassa kotia voisiko sinne palata asumaan. Paljon siellä oli rikottu paikkoja. Rukki löytyi poltettuna rappusilta, sekin piti vieraiden asukkien lähtiessään jättää kostoksi. Väliovia oli rikottu, samoin monesta ikkunasta lasit. Hellan raudat oli hävitetty, ottivat tietysti mukaansa kun ei itsellä varmaankaan ollut sellaisia. Jopa lattiaa oli pitänyt rikkoa ja monta lattialautaa piti uusia. Samoin piharakennuksia oli kovasti yritetty rikkoa.
Kun oli kesä ja perheellä kova halu palata kotiin, niin näin tehtiin. Isä kätevänä nikkarina korjaili rikottuja paikkoja, hankki lasia ja muuta tarviketta Lahdenpohjan Osuuskaupasta, sillä laseista taisi olla pahin pula. Kuitenkin olo vakiintui ja perhe asutti kotia taas. Me lapset, silloin 6- vuotias Pentti, 4-vuotias Maija-Liisa, minä 3-vuotias ja Tapani parin vuoden ikäinen, syntyi talvisodan evakkoreissulla Uskalissa. Oli siinä äidillä touhua perhettä ja maatilan töitä hoidellessaan. Pentti jo kovasti oli mukana pihatöissä. Isähän oli rintamalla, ja ns. työlomilla kävi tekemässä maataloustöitä. Muistan hyvin kun kerrankin isä oli kyntämässä rinnepeltoa, joen yli lensi monta lentokonetta. Pelkäsin että kohta pommit taas tippuvat alas, niinkuin olin kerran nähnyt jokeen sellaisen putoavan. Juoksin suuressa hädässä isän jalkoihin tarraten turvaan. Isä kuitenkin rauhoitteli että ”nehän ovat omia koneita, ei tarvitse pelätä”. Kyllä oli helpottava tieto.
Sitten tuli kevät 1944. Perheeseen tuli lisäystä kun Paula tyttö, viides lapsi syntyi. Ristiäiset pidettiin tuvassamme parin muun kastettavan lapsen kanssa. Taas sattui lentokonelaivue toimituksen aikaan lentämään talon yli. Jyrinä oli valtava, pelkäsimme kovasti, mutta sillä kertaa matka oli koneilla johonkin kauemmaksi.
Tilanne rintamalla paheni koko kesän. Tuli tietoa että saattaa tulla taas lähtö, ja annettiin ohjeita ennakkoon, miten pitää toimia jos käsky poistumisesta annetaan. Vähäisiä tavaroita oli pakattava ja lähetettävä ennakkoon pois. Meidän tavaroistamme ei koskaan tullut kuin pieni osa perille. Se oli iso vahinko perheelle.
Nivan asema
Sitten eräänä päivänä vanhimman veljen ja naapurinpoikien mennessä kouluun oli puolivälissä ollut vastassa sotilaita, jotka olivat sanoneet,”mänkeehän kottiinne, nyt pittää heti lähtee evakkoon”. Niinpä sitten 4.9.1944 alkoi evakkotiemme. Naapurimme vei meidät hevoskyydillä Nivan asemalle jossa jo odotteli iso joukko kyläläisiä junan tuloa. Lopulta ahtauduimme junaan ja matka kauas alkoi.
Matka monine pysähdyksineen kesti useita päiviä, lopulta päädyimme hyvin väsyneinä Närpiön asemalle. Majoituimme jonkin koulun luokkaan. Aamulla kun heräsin, aistin paikallisten valmistaman lihakeiton tuoksun. Se tuoksu on säilynyt koko ikäni muistissani. Koululta saimme sitten siirron Ylimarkkuun, vaikka silloinhan se oli Övermark, ruotsinkielinen kylä kun oli. Oli kuitenkin hyvin viisasta evakuointiviranomaisilta sijoittaa saman kylän asukkaita lähelle toisiaan. Aurajoeltakin asuivat molemmat lähinaapurit Luukkaiset ja Innaset lähellämme, ja siinä oli henkistä turvaa toisistamme muuten ummikkoruotsalaisten keskellä.
Pieni ehkä hupaisa kommentti kuului kerran naapuriperheeltä, jossa oli samanikäisiä lapsia. Heille oli sanottu että ”noitten ryssien kanssa sitten ette leiki”. Kun naapurista vanhemmat olivat lähteneet töihinsä, lapset tulivat meidän luoksemme ja leikit sujuivat ihan hyvin vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan.
Asuimme aluksi Ylimarkussa saunamökissä eikä ollut paljon neliöitä käytössä. Vuoden 1944 joulun vietimme siinä, ja sitten saimme käyttöömme omakotitalon yläkerran huoneen ja keittiön käsittävän asunnon. Ylimarkun ajasta muistan sen joulun, vaikka aika oli melkoista toimeentulotaistelua. Joulu oli perheen juhla, ja jostakin olivat vanhempamme keksineet lahjat jokaiselle. Pentti sai kovasti kaipaamansa sukset. Mäenlaskupaikat olivat lähinnä Närpes-joen uomassa. Syksyllä joessa lirisi vain vähän vettä, mutta -45 keväällä se oli piripinnassa, hyvä ettei tulvinut läheisille pelloille. Talvesta muistan kuinka kylän läpi kulki hevosten vetämät parireet joiden lavoilla oli niitä kullankeltaisia savusilakoita. Niitä myivät tienvarren asukkaille, ja olivat erikoisia herkkuja meille.
Kun sitten alkoi ”evakkojen” sijoittelu johonkin uuteen asuinpaikkaan, isälle tarjottiin Närpiöstä erään suon keskeltä pieneltä mäentöyräältä paikkaa johon voisi perustaa perheelle uuden konnun. Isä totesi heille kuitenkin että ”meillä on viisi pientä tenavaa, en voi ryhtyä noin karuun paikkaan perheelle pesää tekemään”. Kävi taas niin, että äitini vanhemmat kutsuivat meidät asumaan Uskaliin mökkiinsä. Niinpä vähäiset tavarat kasaan ja junalla Joensuun kautta tuttuun Uskalin kotiin. Siinä asustimme vuoden 1946 syksyyn. Perheeseen syntyi uusi tulokas, Juhani, kuudes lapsi.
Särkijärvi
Sotakorvausten selvittyä löytyi meille sitten pientila Kiteen Särkijärveltä. Sinne kotiuduimme kahden vuoden evakkouden jälkeen. Ikkunasta näkyi vettä niinkuin Aurajoen kodissakin. Haukilampi oli lähellä ja antoi kalaa kun ahkeraan kävimme ongella. Ikävä Aurajoelle oli silti.
Elämän tulee jatkua, ja uuteen paikkaan on totuttava. Asuimme Kiteellä vuoden 1948 syksyyn ja sitten muutimme lähemmäksi Joensuuta. Isän uuden ammatin harjoittaminen kuorma-auton hankinnan jälkeen oli siellä helpompaa. Vuosien saatossa on ”evakkous” jatkunut työn perässä kulkemisena. Kuitenkin sen pohjanmaan kierroksen koen evakkotienämme jonka sodan takia jouduimme kokemaan.”
=============
Joskus tuntuu terveelliseltä hieman pohtia ja muistella juuriaan, ja suhteuttaa tämän päivän normiarkea siihen mitä aiemmat sukupolvet ovat joutuneet kokemaan.
Välillä tosin tuntuu etteivät asiat paljon muutu vuosikymmentenkään saatossa. Tänään lokakuussa 2014 Ruotsalaiset jahtaavat vieraita sukellusveneitä rannikollaan ja Paavo Väyrysestä julkaistiin kohukirja.