Olen ilmeisesti keksinyt ikiliikkujan. Tänään hiihtolenkillä aina kahdella peräkkäisellä potkulla liu’uin kymmenisen metriä eteenpäin mutta joka kolmas potku vei yksitoista metriä taaksepäin. On nykyisin tunnustettujen fysiikan ja kemiikan lakien vastaista että selvisin lenkiltä maaliin. Huomenna haen tälle ilmiölle patenttia.
Pakatessani hiihtimiä auton kyytiin eräs tuntematon mies tuli ja kysyi millaisella voitelulla tällä kelillä pärjää. Taannoisten tieteellisten parapsykologisten testien mukaan olen suhteellisen rauhallinen otus ja luonteelleni tyypillistä on harkita mitä suustani päästän.
Nytkin huomasin että tämä pätee. Katsoin miestä huuruisten lasien läpi ja viidessä nanosekunnissa punnitsin erilaisia vastausskenaarioita. Kerrattakoon että yksi nanosekunti on siis sekunnin miljardisosa. Mutta palatakseni tuntemattoman hiihtäjämiehen kysymykseen “miten hiihto kulki, millaisella voitelulla tällä kelillä pärjää?”, prosessi eteni jokseenkin näin.
Ensimmäisen miljardisosasekunnin aikana ajattelin että “kettuilleeko tuo…mitä se hänelle kuuluu…näkee varmaan sinertävänpunertavasta naamastani että tänään hiihto ei todellakaan kulkenut..noin kalliin näköiset monotkin jätkällä…mikä diiva…”
Toisen nanosekunnin jälkeen tuumasin että “voi ukkoparka jos tietäisit, tässä kelissä ei tepsi mikään mutta koska olet tänne asti raahautunut niin käy nyt sinäkin kiduttamassa itseäsi kiäh kiäh..”
Kolme nanosekuntia pohdittuani olin lähes tokaisemaisillani että “hinkkaa kaikkia voiteitasi sekaisin ja päälle pitoteippiä niin ei voi ainakaan toimia huonommin kuin minulla”.
Neljän nanosekunnin kuluttua olin jo täysin tyyntynyt ja ottanut empaattisen osallistuvan ilmeen sekä valmis laittamaan peliin kaiken voiteluteknisen ja -taktisen osaamiseni tuntemattoman lähimmäisen auttamiseksi.
Niinpä opastin kyseistä herraa kelinmukaisella voiteluohjeella:
“Laskiaispulla mansikkahillolla. Manteli ei tässä kelissä toimi.”
Oma vika, mitäs kysyi.