PorinaPisteFi

Oli kaunis kesäkuinen lauantai-aamu. Nuori nainen kurvasi valtatielle ja hyräili stereoista pauhaavan musiikin mukana. Taivas sinersi, niitty vihersi ja huulikiilto punersi. Hymyilytti. Mutta sitten katse siirtyi sekunniksi kaasupolkimella lepäävään jalkaan. Hän totesi harmikseen, että oikean jalan varpaankynnet olivat epähuomiossa jääneet lakkaamatta. ”Tätä se minun uneni tiesi” hän ajatteli tuokion, jonka jälkeen lisäsi vähän vauhtia, ohitti neljä edessä hidastellutta matelijaa ja kun tie edessä oli esteetön hän avasi viereisellä istuimella olevan käsilaukkunsa.

Seuraavaksi hän sujautti sandaalin jalastaan ja nosti oikean jalkansa kojelaudalle. Edessä näkyi taas hidasteleva auto, mutta sen ohitus sujui vaikeuksitta vasemmalla jalalla kaasua lisäten. Sitten hän kaivoi käsilaukkunsa syövereistä tarvittavat välineet ja aloitti varpaankynsien lakkaamisen.

Kolme ensimmäistä varvasta sujui helposti, mutta nimettömän kimppuun käydessään hän huomasi että edessä vilkkui sininen valo ja valtatien keskelle askelsi siniasuinen mies heiluttaen pysähtymismerkkiä.

Nainen pysähtyi, avasi auton ikkunan ja hymyili toivottaen hyvää päivää. Ennen kuin poliisikonstaapeli ehti sanoa sanaakaan, nainen tokaisi: ”Odota ihan pieni hetki, hoidan vain tämän loppuun, viimeinen varvas on jo melkein valmis”.

Poliisikonstaapeli katsoi kuinka tottunein ottein viimeinenkin varpaankynsi sai värinsä, sandaali sujahti jalkaan ja nuori nainen käänsi taas katseensa konstaapeliin. Konstaapeli vaikutti oudon epäröivältä ellei jopa poissaolevalta, joten nainen kysäisi mikä konstaapelilla on hätänä.

”Neiti hyvä, saisinko tähän puhalluksen. Vetäkää ensin syvään henkeä ja sitten voimakas pitkä puhallus, kiitos”. Nainen puhalsi, pilli vihelsi ja konstaapeli oli edelleen perin poissaolevan oloinen. Alkometrin lukema ei tuntunut reagoivan mitenkään, joten konstaapeli ajatteli heti muitta mutkitta toivottaa hyvää ja turvallista matkaa. Ennen kuin hän ehti sanoa sen, nuori nainen ehti tokaista närkästyneellä äänensävyllä: ”Eikö viisarinne edes värähtänyt? Nyt menee hyvä huulipuna ihan hukkaan!”

Konstaapelia huimasi ja hetken hän mietti mitä ihmettä oli syönyt aamiaiseksi. Hän kuitenkin kokosi itsensä ja toivotti hyvää matkaa, koska ei keksinyt muutakaan. Nuori nainen toivotti hymyn saattelemana hyvää päivän jatkoa. Puolisen kilometriä ajettuaan hän tarkisti taustapeilistä että huulikiilto oli vireessä. Hiukan myös hymyilytti. Tästä tulee hyvä päivä.

Vuosi oli juuri vaihtunut ja Toivo oli ollut uuden vuoden vaihteen lomalla, kotona kaukana rintaman jännityksestä ja kuoleman pelosta. Lapset peuhasivat pienen pirtin tuvassa; 5-vuotias Paavo veti 4-vuotiasta Paulaa tukasta, ja 2-vuotias Leila yritti matkia kaikessa isompia sisariaan. 3 kk:n ikäinen Olavi tuhisi kehdossaan. Oli Uudenvuodenpäivä ja kohta oli taas lähdettävä. Sunnuntaina 3.1. oli määräys olla takaisin tukikohdassa Syvärillä, ja matka sinne kestäisi pari päivää. Tammikuussa 1943 elettiin jatkosodan asemasotavaihetta.

Vajaa kaksi viikkoa myöhemmin Heinolan kirkonkylän postitoimistosta tuli Esterille kirje. Se oli päivätty 7.1.1943

Rouva Esteri Neiglick

Raskas velvollisuuteni on pataljoonamme aseveljien puolesta ilmoittaa Teille miehenne, sotamies Toivo Tapani Neiglickin sankarikuolemasta, mikä sattui tänään iltapäivällä. Miehenne oli vartiopaikallaan, jolloin vihollisen tarkka-ampujan luoti sattui häntä aivan keskelle otsaa, joten kuolema seurasi aivan heti.

Tunnen, kuinka raskaana tämä tieto Teidät nyt kohtaa. Miehennehän oli juuri palannut luotanne lomaltaan tänne rintamalle. Silloin kun hän hyvästeli Teitä ja pieniä lapsianne, ette varmaan aavistaneet, että tämä oli viimeinen kerta, kun tässä elämässä saitte olla yhdessä miehenne kanssa. Toivon kuitenkin että Taivaallinen Isämme auttaa nyt Teitä sekä perhehuolissanne että katkerassa kaipauksessanne.

Antakaa itsenne ja lapsenne nyt Hänen huomaansa. Miehenne oli hyvä sotilas, joka tarkasti täytti velvollisuutensa. Sunnuntai-iltana palattuaan lomaltaan hän oli täällä luonamme minun kanssani ja kertoi kotikuulumisia. Kaikesta me näimme, että loma oli ollut hänelle erittäin mieluinen. Varmasti hänen ajatuksensa täälläkin yhä vielä viipyivät luonanne.

Kotinne tuntuu nyt tyhjältä ja kylmältä ja elatuksen huoletkin varmasti tahtovat tunkeutua mieleenne. Mutta Herra Jumala pitää teistä varmasti huolta. Uskoutukaa hänelle! Ja Herra auttaa Teitä myöskin säilyttämään yhteyden mieheenne, joka nyt toivon mukaan on jo päässyt Hänen luokseen. Taivaallinen Isä tulee nyt myös lastenne, jotka isänsä ovat nyt menettäneet, suojelijaksi. Samalla tavalla on Hän jo tämän raskaan sodan aikana tullut niin moneen kotiin, minne murhe on tunkeutunut. Jumalan sana ja rukous ovat keinoja tuon Jumalan auttavan voiman saamiseen. Harrastakaa niitä. Silloin siunaus tulee vielä poistamaan suuren surunne ja jättämään vain kauniin muiston Teille jäljelle sankarimiehestänne ja –isästä.

Sydämellisin terveisin, Pataljoonan pastori Pentti Ranta

Samana päivänä tuli myös kirje Viljolta, Toivon naapurilta ja rintamatoverilta, ja seuraavana päivänä kaksi kirjettä lisää. Ensimmäinen oli Suojeluskunnan päälliköltä:

Raskaana velvollisuutenamme on valittaen ilmoittaa, että miehenne Stm. Neiglick, Toivo Tapani s.25/12 1913 on kaatunut taistelussa isänmaan ja sen tulevaisuuden puolesta 7.1.1943. Menetyksenne on raskas. Pyydämme vastaanottamaan valittelumme suuressa surussanne. Teitä kannustakoon suruanne kantamaan tietoisuus rakkaan omaisenne uhrin suuruudesta. Hänen kohdaltaan taistelu on päättynyt. Hänen työnsä on tehty.

Muistoaan kunnioittaen, Heinolan pitäjän Suojeluskunta, Paikallispäällikkö Kersantti Väinö Honkanen

Toinen kirje oli Lotta-yhdistykseltä:

Rouva hyvä, otamme sydämestämme osaa Teitä kohdanneeseen raskaaseen suruun. Jumala kaikkivaltias vahvistakoon ja lohduttakoon teitä ja pieniä orpojanne, sekä tukekoon teitä jäädessänne yksin kasvattamaan ja vaalimaan pienokaisia.

Lotta Svärd järjestön Lahden piirin Heinolan pitäjän paikallisosaston puolesta, Hilma Maukola

Jotenkin mummi selvisi.

Ja aina vain vuodet rullaavat ja pomppivat.

Olen ollut laiska availemaan ”private” sähköpostiani.

Nyt kun tein sen taas ensimmäisen kerran moneen viikkoon luulin suuren joukon ohittamattomia tarjouksia menneen sivu suun. Hieman tarkemmin perehdyttyäni ymmärsin ettei tässä välttämättä ollakaan vielä myöhässä vaikka Hämeestä ollaankin.

Kaikki 274 viestiä oli loppujen lopuksi helppo järjestää aiheenmukaiseen tärkeys- eli kiinnostavuusjärjestykseen. Tässä ehdottomat kymmenen kärjessä:

• Ilmaiset bokserit tänään jaossa
• Laihdu kesäksi ilmaisella Konjak Superkuidulla
• Liity Punaisen Ristin jäseneksi
• Partahöylä, jollaista olet aina toivonut – saat näytepakkauksen!
• Kokeile Aku Ankkaa tarjouksella, saat kirjan maksutta!
• Hanki kaunis hymy vain 7 päivässä
• Lunasta itsellesi vuoden sushit, arvo 3000euroa!
• Vastaa ja voita matka Azoreille
• Ilmainen kalanmaksaöljypakkaus
• Olet voittanut bioetanolitakan

Näistä siis aloitan nyt. Todennäköisesti ensi viikolla kirjoitan blogipostia Azoreilta uusissa boxereissa Punaisen Ristin laskuun. Siinä sivussa siemailen siloposkisena superkuitukonjakkia samalla kun luen Aku Ankkaa ja kauniisti hymyillen nautin sushista kalanmaksaöljykastikkeella.

Jos yhdeksän ensimmäistä eivät satu natsaamaan, seuraavaksi tutkin loput 264 tästä listasta sensuroitua viestiä bioetanolitakan lämmössä.

Pitkän parisuhteen rakennusaineet ovat moninaiset. Peruspalikat ovat toki kaikkien tiedossa, mutta on asioita jotka arkisuudessaan ovat niin ilmeisiä ettei niihin tule kiinnittäneeksi huomiota.  Kahdenkymmenenkuuden vuoden, kahden kuukauden, kahdenkymmenenyhdeksän päivän, kymmenen tunnin ja kahdenkymmenen minuutin kokemuksella voin paljastaa että vessapaperin rooli ei ole aivan vähäpätöinen.

Sivuutan ensimmäiset vuodet ja loikkaan suoraan ensimmäisen lapsukaisemme syntymään. Tunteikkaan tapahtuman jälkeisenä aamuna kiiruhdin paikalliseen markettiin ostamaan jalkapallon ja kuorman vessapaperia. Sittemmin äidin ja lapsen kotiuduttua sain kuulla että pieni ihminen tarvitseekin ensimmäisen puolentoista vuoden ajan ennemminkin vaippoja, ja jalkapallokin joutui odottamaan vielä hetken eteisen nurkassa. Tärkeintä kuitenkin on että aiheesta on saanut kuulla hilpeitä ja herkkiä muistutuksia vuosien ajan.

Vuodet vierivät ja juniori sai palloilukaverikseen pikkubroidin. Arjen tuoksinassa vessapaperi on osoittautunut koko perhettä yhdistäväksi siteeksi ja keskustelunaiheeksi: ”Äitiiiii, saa tulla pyyhkimään!!!!” ”Muistitko embon?” ”Embo on taas lopussa?” ”Miksi ostit tuota huonolaatuista paperia?” ”Nyt olisi K-plussa-tarjouksena edullisesti 300 rullaa, mene pian hakemaan!”

Hassunhauskoja tilanteita pukkaa solkenaan, tosin hauskuus voi joskus olla väkinäistä. Esimerkiksi silloin kun puoli pakettia vessapaperirullia on eksynyt pesukoneeseen ja pyörivät siellä 60 asteen kirjopesuohjelman ajan T-paitojen, sukkien ja kalsareiden kanssa. Pyykkijälki on kiintoisan näköistä ja keskustelu syyllisistä sekä sotkun siivoamisvastuista on hyvää perheterapiaa jos sen ottaa siltä kannalta.

Ulkomaanmatkalle ei ole lainkaan kiellettyä pakata mukaan yhtä matkalaukullista tuttua ja luotettavaa vessapaperia. Jos ne vielä pakkaa mukaan käsimatkatavaraan kannattaa turvatarkastuksessa tarkkailla läpivalaisulaitteen hoitajan ilmettä. Siitä voi ensin aistia hämmästyksen, sitten kummastuksen ja lopulta todennäköisen hymyn häivän, jolloin matkakin alkaa muikeasti. Sitä paitsi vessapaperia täynnä oleva käsimatkatavaralaukku on kevyt kantaa.

Vajaan kolmenkymmenen vuoden parisuhdekokemuksella uskallan lausua johtopäätökseni: vessapaperiasiat voi hoitaa hyvin tai huonosti, mutta ne kannattaa ottaa huomioon.

Tunnetusti naiset pitävät kukista ja esimerkiksi ruususta saattaa kirvota jopa kevyt onnen kyynel. Tiedoksi kaikille miehille jotka miettivät miten muuten kuin vain ruusulla tai jollain muulla rehulla daamin voi yllättää: vessapaperirulla ja ruusu yhteispakettina räjäyttää pankin.

Seuraavassa parisuhdeblogi-kirjoituksessani 30 vuoden kuluttua aion kertoa kummalle puolelle näkkileipää levite kannattaa levittää jotta parisuhde pysyy maukkaan rapeana. Pysykää kanavalla.