Toukokuussa 2011 jonotimme Värtsilän tullissa rajanylitystä Venäjän puolelle matkalla kohti Ruskealaa, Sortavalaa, Lahdenpohjaa ja Jaakkimaa. Pikkubussissa istui ”pikkupoikia” jotka 68 vuotta aiemmin olivat lähteneet Jaakkiman Aurajoen kylältä evakkoon kohti tuntematonta.
Jonotusta Värtsilän raja-asemalla
Näiden nyt jo varttuneiden poikien mukana bussissa oli myös nuoremman polven edustajia matkalla etsimään merkkejä vanhempien ja isovanhempien kotipaikasta. Retkemme ei ollut ensimmäinen rajantakaiseen Karjalaan, mutta tällä kertaa meillä oli mukana veteraaneja joille lapsen mieleen piirtyneet muistikuvat olisivat hyvänä oppaana. Tiesimme että nyt osuisimme tarkasti niille sijoille josta heidän viimeinen evakkomatkansa v.1944 oli alkanut.
Matkamme osui vuoden 2011 jääkiekon MM-kisojen ratkaisevien pudotuspelien aikaan. Laatokan rannalla sijaitseva Lahdenpohjan Annikka-hotelli liikahti n.1.5cm luoteeseen sillä hetkellä kun Mikael Granlund teki ilmaveivimaalinsa Venäjää vastaan. Hotellihuoneen matka-tv:ssä venäläinen selostaja hiljeni toisin kuin Antero Mertaranta omassa selostuksessaan jota silloin emme kuulleet mutta aavistimme jotain tällaista.
Aurajoen tila satelliittikuvaan hahmoteltuna
Aamulla suuntasimme kohti Aurajokea. Viereiseen satelliittikuvaan on rajattu isäni kotipaikan oletettu sijainti. Tietyt metsänrajat, entisten peltojen ojalinjat ja tietysti Aurajoen mutkittelevat muodot auttavat paikantamisessa ja suunnistamisessa muttei se helppoa ole. Maisemat ovat täydellisesti muuttuneet lähes 70 vuodessa.
Satelliittikuvan lisäksi mielessä on isän muistelema kuvaus lapsuudenkotinsa pihapiiristä. Tuo kuvaus oli kuulemma ukkini mielestä hyvin lähellä todellista. Tältä se näytti ja tällainen on eräs isäni kertoma muistikuva aamuhetkestä Aurajoen kodissa.
Aurajoen pihapiiri
“On kaunis kesäinen aamu. Pojat heräilevät kammarissa vuoteistaan. Kuulevat kun äiti laittaa hellaan tulia. Kohta hän sieltä huutelee poikia puurolle. Pojista on mukavaa herätä taas uuteen aamuun kun tietää, että tänään voi tehdä jotain mukavaa naapurin poikien kanssa. Joen takana asuvilla naapuriperheillä on samanikäisiä lapsia kuin meillä. Usein leikimme jommankumman naapurin lasten kanssa, milloin mitäkin mieluista. Mikähän puuha nyt olisi mielessä, mielitekoja olisi vaikka kuinka paljon.
Mutta ensiksi puurolle. Äiti on jo laittanut annokset lautasille, hiukan hienoasokeria päälle sekä oikeaa “lehmanmaitoa” vielä lisäksi. Maistuupa se taas hyvin kasvuiässä oleville pojille. Vanhin veli on jo 8-vuotias, itse täyttänyt 5 vuotta. Pikkuveli on vasta 2,5-vuotias ja kaikkien yhteisesti paimennettavana. Sisko on 6-vuotias, kuleksii äidin perässä nukke kainalossa.
Tänään intouduttiin tekemään puutykkiä. Meillä oli pihan perällä iso lato, jossa usein porukalla peuhasimme, sinne oli hyvä tehdä tykkiverstas äidin silmiltä piiloon. Kyllä se äiti tuntui jotain aavistelevan poikien iloisista ilmeistä, että jotain mielenkiintoista niillä on varmaan tekeillä. Mitäs me nikkarismiehet kun töihin vaan. Liiteristä löytyi ponttilaudan pätkä, josta tulisi hyvä piippu, kun naulaa kaksi ponttia vastakkain. Niinhän se sitten tehtiin. Tykki piti tietysti olla oikean tykin mallinen, joten siihen tarvittiin myös pyörät. Ne sahattiin paksusta tukista, porattiin keskelle reiät ja tehtiin akseli pyöreästä, lähes ranteen vahvuisesta halosta.
Alkoihan se lopulta olla aiotun tekeleen näköinen. Vielä tarvittiin “mäntä”, se tehtiin hernepyssyn mallin mukaan, mutta tietysti paljon suurempana. Vanhasta pyöränkumista tehtiin lenkki, joka toimi tykin männän avulla “kuulan” lähettäjänä. Kuulana oli puisia sormenpaksuisia nappuloita. Lopulta “koeammunta” ja palikat lensivät heinäpellolle. Isommat lapset sentään älysivät viedä pienempiä pois tykin piiipun edestä. Tykki vietiin lopulta ladon ovensuuhun josta oli paremmat ampumalinjat pellolle.”
Toinen kertomus on ukkini viimeistä käynnistä kotonaan. Sotarintaman synkät pilvet olivat saattelemassa tätä viimeistä käyntiä josta hän oli kertonut näin:
“Sitten kun sota ol jo loppupuolella ja oltiin perrääntymässä, meijän reitti kuluki läheltä kotipaikkoo. Pyysin piälliköltä jotta suanko kävästä tuossa muutaman kilometrin piässä kotona, kun näin lähellä kerran ollaan. Piällikkö sano jotta siellä suattaa olla jo venäläiset, mutta käy omalla vastuullas jos uskallat. Mie tietysti otin heti polokupyörän ja ajelin kotpihhaan. Meille ol suatu rakennettuu uus sauna aikasemmin palaneen tilalle. Ol vielä valosoo nii ei suanut tehä tulia kun savu ois paljastanut kävijän. Sitten kun jo hämärty ilta niin lämmitin saunan, kylvin kunnolla ja huilailin sen jäläkeen jonkun aikoo. Ajelin iltayöstä oman porukan luo. Se ol viimenen kerta kun olin kotona Aurajoella.”
Näissä samoissa maisemissa me askelsimme nyt 68 vuotta myöhemmin. Naapureiden kotitalojen kivijalkoja maastosta saattoi vielä jopa löytää. Tielinjat, vanhan ja uuden metsän rajat ja joen mutkitteleva uoma auttoivat ja vahvistivat että olimme hyvin lähellä etsimäämme paikkaa. Mutta maasto on rehevan metsittynyt ja rämettynyt.
Aurajoen mutkaa ja virtaa
Muutaman tunnin kiertelyn ja saapastelun jälkeen kello kertoo armottomasti että on aika suunnata autolle ja lähteä kotimatkallle kohti Lahdenpohjaa, Sortavalaa, Ruskealaa ja edelleen Värtsilää. Siellä on oltava ajoissa koska rajanylitys on aina oma seikkailunsa. Ainakin Venäjän rajalla.
Jotain jäi kuitenkin vielä tutkimatta ja selvittämättä. Uusi matka on suunnitteilla taas tänä keväänä.