Lunta oli yli puoli metriä eikä pihatietä ollut aurattu perille asti.
Arvi nousi autosta ja lähti määrätietoisesti kahlaamaan lumihangessa. Askelten suunta oli selvä, ja pääsiäisen viettoa hänen Kiteen syntymäkotinsa rakkaissa maisemissa oli odotettu. Tarpominen hangessa sujui tottuneesti.
Me muut kahlasimme perässä ja huomasimme, että Arvin suunta sattui hieman vinoon. Huutelimme, että ”käänny vähän vasemmalle”, mutta huuto ei tavoittanut Arvia, vaan hän jatkoi valitsemaansa suuntaan.
Sitten hän törmäsi latoon.
Arvi oli sokea. Tästä huolimatta hän näki enemmän kuin moni meistä. Soile-serkkuani lainaten: ”Arvi näki sydämellään.”
Varhaisimmat muistikuvani tätini miehestä Arvista ovat lapsuudesta 1970-luvulta, kun vierailimme heidän luonaan. Vaikka Arvi ei enää silloin nähnyt mitään, hän lähti esittelemään minulle – Hämeenlinnalaiselle maalaispojalle – Helsinkiä. Astuimme bussiin, ja sitten raitiovaunuun, ja koko ajan hän selosti minulle mitä näkyy oikealla ja mitä taas vasemmalla. Tai että seuraavalla pysäkillä vaihdamme toiseen raitiovaunuun. Kanssamatkustajat katsoivat vuoroin minua ja Arvia ja hänen valkoista näkövammaisen keppiään.
Jo lapsuudesta tuttuja minulle ovat myös vierailut Kiteen Pyhäjärven rantamilla olevalla pientilalla, Arvin kotipaikalla. Rintamamiestalo, pihasauna, aitta, navetta, heinälato, puucee.
Ja Pyhäjärven kirkastakin kirkkaampi vesi. Kaukana rannasta lähes ulapalla näki helposti pohjaan asti. Kävimme tarkistamassa katiskat ja onkimassa ahvenia. Arvi tunsi järven jokaisen sopukan ja ohjasi aina veneen oikeaan paikkaan. Tuntui että hän tunnisti paikat laineen liplatusäänistä tai rannalla olevien puiden oksien ja lehtien havinasta.
Sittemmin opiskelujeni alkuajat sain asua Arvin ja tätini perheen luona Helsingin Siltamäessä. Se aika oli unohtumattoman mieluisaa. Arvin ja koko hänen perheensä positiivinen ja kannustava elämänasenne rikastutti niin arjen kuin juhlankin. Ja monet yhteiset matkat Kiteelle. Ja Arvin aina vilpittömän utelias kiinnostus miten minulla ja muilla menee. ”Mitä kuuluu ja mitä uutta?”
Pääsiäisloman vietto joskus 1980-luvun puolivälissä oli nyt siis edessä. Kun me muut saimme lapioiduksi hankeen kapean polun pihaan ja astuimme tupaan, siellä oli jo tulet uunissa. Arvi totesi suu virneessä puolihuolimattomasti: ”Onpas tuo näkö männyt huonoksi, kun taisin äsken törmätä ladon piätyyn heh heh”.
Nyt yli 30 vuotta myöhemmin voimat alkoivat vähitellen ehtyä, mutta silti positiivinen ja ystävällinen ote kaikkia kohtaan säilyi loppuun asti. Lauantaina 14.10.2017 Arvi saatettiin maan poveen.