Olin juuri neljä päivää lataamassa akkuja ja etsimässä punaista lankaa.
Hämeenlinnan Verkatehtaan Kirjan aika-festivaalin yhteydessä järjestettiin pienryhmälle ohjausta ja opastusta kirjoittamisessa. Repullinen hyviä vinkkejä, ohjeita ja kannustusta sieltä tulikin. Nyt kaikki on enää vain itsestä kiinni. Luulisin.
Lauantai-aamuna lähdin ystävien luota Hattulasta kohti Hämenlinnaa. Edessä olisi kolmas seminaaripäivä. Ajoin Hattulan vanhan kirkon ohi ja päätin ennen Verkatehtaalle menoa pistäytyä Ojoisten kaupunginosassa lapsuuden vanhoja kulmia vilkaisemassa. Muolaantie, Antreantie, Mäyräntie, Karhuntie, Kettumäentie. Lapsuuteni kotikerrostalon kohdalla oli iso kyltti: “Linjasaneeraus – Valmistuu syksyllä 2012”. Näköjään putkistoremonttihelvetti on valloillaan myös täällä. Pysäköin auton tien varteen ja kävelin entisen kotitalon pihalle, astuin porraskäytävään, ajoin hissillä ylimpään eli kuudenteen kerrokseen ja kävelin portaita alas. Samalta kaikki näytti kuin noin 40 vuotta aiemmin. Paitsi että kaikki näytti jotenkin pienemmältä.
Palasin autoon ja ajoin Kettumäeltä alas vilkaistakseni entistä kouluani – muistorikasta paikkaa jossa aloitin koulunkäyntini. Kun kurvasin koulun kohdalle en uskonut silmiäni. Jumalauta, ei voi olla totta! Koulu on purettu maan tasalle ja vain iso rakennuspurkujätteiden täyttämä kenttä puskutraktoreineen on jäljellä. Homeko täälläkin on tehnyt tehtävänsä? Painan kaasua ja suuntaan koomassa kohti Verkatehdasta.
Ojoisten koulu murskattuna
Muutaman kilometrin matkan aikana pakotin itseni ymmärtämään että kadonnut kouluni on vain yksi konkreettinen merkki siitä että vaikka kaikki loppuu niin muisto jää. Tuossa koulussa opin lukemaan ja kirjoittamaan ensin tavuviivojen kanssa ja sitten ilman. Siellä pänttäsin kertotaulua ja tein ensimmäisen linnunpöntön. Opin paljon muutakin hyödylistä jonka arvon olen ymmärtänyt vasta paljon myöhemmin.
Vähän samat ajatukset ovat pyörineet mielessä kun loman jälkeen töihin palatessa tuli selväksi että moni asia muuttuu. Ei nyt suoranaisesti puskutraktorien toimesta mutta niin monta työkaveria ja ystävää vaihtaa maisemaa että vähän tuntuu kuin katsoisi tuota puretun koulun lohdutonta näkymää.
Mutta sitten tajusin että puretun tilalle aiotaan rakentaa uusi. Ja niinhän mekin teemme uudella porukalla töissä. Eikä minun tarvitse unohtaa vanhaa kouluani sen enempää kuin vanhoja työkavereita ja ystäviä. Saan ihan itse päättää.
Ja nyt olen päättänyt jatkaa ja iloita uusista tuulista.
Tarvittaessa ensin tavuviivojen kanssa ja varmasti pian jo sujuvasti ilman niitä.
Huomenna vain tomerana aamupuurolle.