Suomi täyttää ensi vuonna 100 vuotta. PorinaPisteFi:n “vieraskynä”-osaston kirjoitus raottaa kuvaa erään perheen matkasta kotimaamme itsenäisyyden aamunsarastuksen ajoilta kohti uutta vuosisataa ja nykypäivää.
Tämän tositarinan kokosi tuttu “vieras”eli päähenkilön Lempin (9.1.1915-9.5.1985) pojanpojanpoika Henrik (s.1991). Kesäinen onkiretkemme iso-mummon syntysijoille Pohjois-Karjalan Kiihtelysvaaran Uskaliin kai osaltaan kirvoitti halun tietää lisää iso-mummon perheen vaiheista ja elämäntaipaleesta Uskalin saloilta monen mutkan ja käänteen kautta Hämeenlinnaan. Jokseenkin näin se meni:
“Kävin itse Uskalin maastoissa viime kesänä ensimmäistä kertaa aikuisiällä yhdessä Justus-veljeni, isäni ja ukkini kanssa. Kaupunkilaispojalle retki oli elämys. Mutkaisia, osittain nimettömiä hiekkateitä ajellessamme emme kohdanneet juuri muita ihmisiä, hylättyjä taloja ja kesantoisia peltoja sitäkin enemmän. Lukemattomien lampien täplittämä seutu on kuvankaunista, pääosin metsäistä ja kumpuilevaa, mutta silloin tällöin aukeisiin viljelymaihin tasaantuvaa.
Iso-mummoni Lempi syntyi Kiihtelysvaaran Uskalissa Maria ja Antti Huovisen (Maria os. Simonen) esikoiseksi alkuvuodesta 1915. Ensimmäinen maailmansota pauhasi Manner-Euroopassa, mutta Suomen suuriruhtinaskunnan itäisestä kolkasta katsottuna suursota vaikutti todennäköisesti olevan kovin kaukana. Uskali sijaitsee noin 50 km Joensuusta kaakkoon ja Ilomantsista noin 50 km lounaaseen. Se on Pohjois-Karjalan vanhimpia kyliä, sillä yksittäisestä talosta on löytynyt jäänteitä jo 1500-luvulta ja taloryhmistä 1600-luvulta. Pitkää historiaa selittänee otollinen sijainti paikallisesti tärkeän kulkureitin, Jänisjoen, varrella. Nykyään Venäjän puolella sijaitsevaan Jänisjärveen laskeva Jänisjoki on tuonut myös ajoittaista levottomuutta tälle itäisen ja läntisen kulttuuripiirin rajalla sijaitsevalle alueelle. Vielä 1600-luvun alussa kylä oli kokonaan ortodoksinen, mutta vuosisadan keskivaiheilla Uskaliin muuttivat ensimmäiset luterilaiset perheet lännestä. Ortodoksit siirtyivätkin pian Jänisjoen toiselle puolelle ja sieltä 1800-luvun aikana yhä syvemmälle itään. 1900-luvun alussa lähistöllä asui enää muutama ortodoksiperhe. Kaskiviljelyä seudulla harjoitettiin vuosisatojen ajan, viimeisen kerran niinkin myöhään kuin 1925. Maaseutuyhteisön elonkulkua ei suuremmin haitannut edes Suomen sisällissota 1918; kylästä lähti valkoisten puolelle vain muutama mies, punaisten puolelle “ehkä yksi”.
Lempin isän Antti Huovisen muisti- ja päiväkirjaan on merkitty Uskalin Saarenmaan maatilan (jonne hän muutti nuorikkonsa Marian kanssa Uskalin Salmelasta 1913 raivaten useiden hehtaarien peltomaat) ajankohtaisia tietoja, mm. kodin maataloudesta saadut vuosittaiset tulot. Lempin syntymäpäivän kohdalla vihossa kuitenkin seisoo: ”Meillen syntyi tyttö”. Hyvin käytännönläheisesti kirjasessa sitten kerrotaan miten tytölle hankittiin vuosien vieriessä ”mekko” tai ”kengät”. Lempi sai vielä vuoteen 1928 mennessä kaksi siskoa ja kaksi veljeä. Yksi Lempin siskoista kuoli jo viikon ikäisenä, mikä on ollut lukemattomille aikakauden perheille valitettavan tuttua.
Lempi kävi silloisen 4-vuotisen kansakoulun ja sen jälkeen Sairalan Evankelisen Kansanopiston kurssin sekä Koverossa kotitalouskurssin useiden saman ikäisten tyttöjen kanssa. Etenkin naisille laajempi koulutus on ollut yhä selvästi agraarisessa, vuosisatoja samankaltaisena säilyneessä yhteiskunnassa äärimmäisen harvinaista. Lempi on kuitenkin varmasti lapsesta saakka tuntenut itsensä suomalaiseksi tavalla, joka vielä vaikkapa hänen isoisovanhemmilleen olisi ollut vieras: tuoreen tasavallan kansakoulu perehdytti edellisellä vuosisadalla kehiteltyyn kansalliseen kulttuuriperintöön ja tämän lisäksi Itä-Suomessa eroa venäjää puhuviin ja ortodoksista uskontoa tunnustaviin ”naapureihin” on todennäköisesti korostettu jo sukupolvien ajan. Lempin vanhemmat ovat kuuluneet alueen tilalliseen, hyvin toimeentulevaan väestönosaan. Hänen isänsä isä oli aikoinaan perustanut ison päärakennuksensa yhteyteen kylän ensimmäisen kaupan. Antti-isä puolestaan toimi kunnallisissa luottamustehtävissä ja Uskalin Osuuskassan hoitajana. Työstään käräjien lautamiehenä hän sai myös herastuomarin arvon.
Luterilainen usko on selkeästi ollut alueen ihmisille tärkeä, kaikkia yhdistävä elämän sisältö. Joskus 30-luvun alkupuolella rippikoulun suorittanut Lempi on osallistunut n.70 km päässä Ruskealan Alalammilla järjestetylle raamattukurssille, missä hän on tavannut tulevan puolisonsa Kalle Petter Pitkäsen (2.1.1906–23.2.1964). Heidät on kirkon kirjojen mukaan vihitty avioliittoon 13. 10.1934.
Uskalin kylä on ollut 30-luvulla muutenkin virkeän kasvun vaiheessa: taloja suurperheineen oli kymmeniä ja esim. erilaisia kerhoja ja opintopiirejä järjestettiin runsaasti, opintopiirissä kokoonnuttiin yhdessä opiskelemaan esimerkiksi saksaa ja yhteisöllisyyttä pidettiin arvossa järjestämällä mm. perunannosto-, puinti- ja viljanleikkuutalkoita.
Häiden jälkeen nuoripari asui jonkin aikaa Kallen isän kodissa, mutta silloista käytäntöä noudattaen tämä hankki naimisiin menneelle pojalleen pian oman “paikan”, tässä tapauksessa Alalammin läheisyydestä pienen maatilan. Täällä Lempi synnytti ensimmäisen lapsensa Pentin vuonna 1936.
Pieni tila tuntui kuitenkin pariskunnalle todennäköisesti riittämättömältä, ja niinpä he jo vuonna 1937 hankkivat yli sadan kilometrin päästä Jaakkiman Aurajoelta isomman maatilan, johon kuului 10 hehtaaria viljeltyä maata ja toiset 10 hehtaaria metsää. Täällä syntyivät Maija-Liisa (1938) ja ukkini Pauli (1939). Kasvavan perheen suunnitelmana oli varmaankin juurtua Aurajoelle ja elää tässä suomalaisessa maaseutuympäristössä kuten niin monet sukupolvet ennen heitä. Historiallinen aika määräsi toisin. Jos Suomen sisällissota ei aikanaan ollut vaikuttanut oloihin itärajalla juurikaan, niin vastaavasti talvi- ja jatkosota mullistivat paikallisten elämän täydellisesti.
Talvisodan syttyessä Kalle kutsuttiin asepalvelukseen ja Lempin harteille jäänyt perhe joutui pian lähtemään evakkoon Jaakkimasta. Ensin matkattiin Juvalle Paatelan kylään, sitten takaisin Uskaliin Lempin vanhempien luokse. Täällä syntyivät kaksoispojat Matti ja Tapani, joista Matti menehtyi vain kolmen päivän ikäisenä. Pauli muistaa kuinka äitinsä oli itkien katsonut ikkunasta ulos Antti-ukin viedessä pientä arkkua kirkkomaahan. Lempi edusti viimeistä suomalaista äiti-sukupolvea, jolle imeväiskuolemat olivat yleisiä tragedioita.
Jatkosodan hyökkäysvaiheessa vuonna 1942 koitti paluu kotiin Aurajoelle. Talo oli säästynyt täydeltä tuholta, vaikka mm. ikkunat ja ovet oli rikottu. Elämä vakiintui taas pariksi vuodeksi, joskin Kalle oli yhä rintamalla. Työlomilla käydessään hän viljeli maata ja osallistui taloustöihin, mutta Lempin vastuulle jäi jälleen monipäisen perheen normaalista arjesta huolehtiminen. On helppo kuvitella, että myös huoli puolisosta varjosti näitä vuosia.
Keväällä 1944 perheeseen syntyi Paula-tytär, mutta syyskuun alkupäivinä tuli määräys vain muutaman tunnin sisällä poistua kotoa. Aurajokelaiset evakot päätyivät sijoitetuksi ruotsinkieliseen Övermarkin kuntaan Vaasaan eteläpuolella. Pauli kertoo sotaa pakenevien vastaanoton hänen perheensä kohdalla olleen ystävällisen. Kantaväestön vihamielisestä suhtautumisesta evakkoihin hän on kuullut vasta myöhemmin. Kuitenkin “toisten nurkkiin” päätymisen ja oman kodin lopullisen hylkäämisen on täytynyt tuntua Lempistä raskaalta. Pauli muistelee, miten hän ja koko perhe kaipasivat jatkuvasti Aurajoen maisemiin vielä kauan uusien rajojen piirtämisen jälkeen.
Sodan päätyttyä perheelle tarjottiin ns. kylmää tilaa Närpiöstä, mutta Kalle ei halunnut ruveta raivaamaan “pienelle kumpareelle suon keskelle asuinpaikkaa viiden pienen lapsen perheelle”. Niinpä edessä oli taas paluu Uskaliin Lempin isän omistamaan pieneen mökkiin, missä syntyi Juhani vuonna 1946 osaksi jälleenrakennuskauden suuria ikäluokkia.
Vuonna 1947 valtio tarjosi jälleen uutta kotipaikkaa Pitkäsille. Harkinnan jälkeen perhe muuttikin Kiteen Särkijärvelle, josta vain kolmen hehtaarin kokoinen tila hankittiin ns. sotakorvausrahoilla. Tarkoitus ei enää ollutkaan saada perheen koko elantoa maataloudesta: Kalle oli kääntänyt katseensa tulevaisuuteen ja hankkinut kuorma-auton. Lähistöllä piti alkaa pian uuden valtatien rakentaminen, johon Kalle toivoi pääsevänsä osallistumaan tietöihin. Kun “6-tietä” ei sitten tehtykään, myi perhe tilansa ja muutti Pyhäselän Haavanpäähän. Täällä Kalle pääsi kuorma-autoilijan hommiin ja Lempin rooli kotiäitinä maatalon emännän sijasta vakiintui. Syntyivät perheen viimeiset lapset Timo (1950) ja Toivo (1953).
Kehittyvä hyvinvointivaltio kuitenkin kannusti naisia töihin perheen ulkopuolelle. Kun Pitkäset jälleen syksyllä 1953 muuttivat (tällä kertaa Heinolan Vanha-Tuusjärvelle) sekä Lempi että kahtakymmentä lähestynyt tytär Maija-Liisa saivat töitä paikallisesta vanhainkodista. Työllistymistä avitti se, että vanhainkotia johti Kallen serkku Ilmari Pitkänen. Sukulaisuussuhteet olivat Suomessa edelleen merkittävässä asemassa sekä asuinpaikan että ammatin valinnassa.
Heinolassa työtilanne kuorma-autoilulle ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen. Niinpä perhe 1957 palasi jälleen itään ja Uskalin Aholaan. Uskalin kylä eli 40–50 luvuilla väestöllisen kukoistuksensa kautta. Uskalin Vihtakosken vesivoimalaa oli alettu rakentaa vuonna 1948 ja se valmistui neljä vuotta myöhemmin.
Muuttamisesta oli kuitenkin tullut luonnollinen osa elämää: sitä Lempi ja Kalle eivät luultavasti 30-luvun lopulla olisi osanneet kuvitella. Uskaliinkaan ei enää juurruttu. Kallen töiden perässä siirryttiin ensin Joensuuhun ja sitten (osan lapsista jo lähdettyä kotoa) vuonna 1961 Hattulan Pekolaan, mistä Kalle sai töitä Pekolan kartanosta kuorma-auton, traktorin ja puimurin kuljettajana. Kolme vuotta myöhemmin (helmikuussa 1964) Kalle yllättäen menehtyi aivokasvaimeen vain 58-vuotiaana. Lempille pitkäaikaisen puolison äkillinen kuolema on taatusti ollut suuri järkytys. Nuorimmat lapset Timo ja Toivo olivat vain 14- ja 11-vuotiaat.
Lempi muutti jälleen, ei enää puolisonsa työn vaan oman toimeentulon perässä. Hän sai työpaikan Hämeenlinnan kirkon siivoojana. Oliko Lempi tyytyväinen elämänsä kulkuun, jäikö hän jossittelemaan rajan taakse jääneen vaihtoehdon toteutumisella? Lukuisista lapsistaan ja sitten lapsenlapsistaan Lempille oli varmasti huolta ja vaivaa, mutta lopulta ennen kaikkea suurta iloa. Hän ei jäänyt yksin puolison kuoltua. Isäni Ilpo kertoo lapsena vierailleensa Lempi-mummon luona Hämeenlinnan Koulukadulla viikoittain. Tarjolla oli usein perinteisiä Pohjois-Karjalan herkkuja, kuten riisipiirakoita ja lanttukukkoa. Lempi ei Ilpon muistikuvien mukaan juurikaan kertoillut tai jutellut omasta menneisyydestään; hän oli “tyyni, vakaa ja turvallinen isovanhempi”, joka keskittyi nykyhetkeen. Eläkkeelle jäätyään Lempi muutti vielä kerran, tällä kertaa Hämeenlinnan kaupungin sisällä keskustan Koulukadulta Hätilän kaupunginosaan Honkalankadulle. Isoisoäitini nautti eläkepäivistään kovasti. Hän teki eläkeläisystäviensä kanssa matkoja kotimaassa ja Pohjoismaissa. Muutamaa sukupolvea aiemmin samanlaista itsenäisen vanhuksen elämää olisi ollut mahdotonta viettää.
1980-luvun alkupuolella sairaudet heikensivät Lempin toimintakykyä. Hän vietti jonkin aikaa Ilonpisara-nimisessä vanhustenkodissa Hämeenlinnassa, kunnes lopulta voinnin heikennyttyä joutui sairaalahoitoon. Lempi kuoli 9.5.1985 Hämeenlinnassa 70 vuoden ikäisenä. Hänet laskettiin hautaan miehensä Kallen vierelle Ahveniston hautausmaalle.
Eläminen 1900-luvun Euroopassa on väistämättä vaatinut häkellyttävää sopeutumista ajan ja tapojen muuttumiseen, tästä todistuksena myös Lempin elämä lukuisine muuttoineen. 80-luvun Hämeenlinna oli järisyttävällä tavalla erilainen kuin hänen nuoruusvuosiensa Pohjois-Karjala. Onneksi se oli monella tapaa myös parempi paikka nauttia työntäyteisen elämän hedelmistä.
Itse olin ennen tätä “mummoelämäkertaa” tuskin tietoinen Lempistä. Olen erittäin kiitollinen siitä korvaamattomasta avusta, jota ukkini antoi äidistään materiaalien ja muistojen muodossa. Lempin elämään perehtyessäni en ole voinut olla miettimättä, että tähtien osuessa toisin kohdilleen olisin voinut tuntea isomummini. Hänen kuolemansa ja minun syntymäni välillä on vain vaivaiset kuusi pitkän 1900-luvun auringonkiertoa.”